Haitaripainia

En pidä painista. Paini ei kiinnosta minua eikä sen katsominen ei tuota minulle nautintoa. Lähinnä välillä huvittuneisuutta aikuisten miesten könyämisestä tai nenän nyrpistelyjä kun katselee missä asennoissa ukot (nykyään kyllä myös neitoset) ottavat lähikontaktia toistensa hikisiin trikoisiin...

Haitarimusiikki. Ööh... ei ole edes olemassa minun kirjoissani - jos asian ilmaisee kärjistetysti. Joka tapauksessa se on jotain kansallisromanttista haikeaa sävelten venytystä...

Sitten sain kutsun Haitaripainin ensi-iltaan Tiina Heliniltä, joka on hoitanut projektin puvustuksen. Kaikenlainen uuden kokeminen kiinnostaa, joten tietenkin menin katsomaan sitä. Raahasin mukaani vielä epäileväisemmän herra J:n (en pakottanut) - joka toisin kuin minä sentään osasi Kimmo Pohjosen nimen...

Painijat tulivat, painivat - yksi oli selättämätön, kunnes tuli Haitari, joka hallitsi ja voitti. Haitari valloitti, määräili, villitsi, valmensi, tuomitsi ja myöskin lopuksi voitettiin. Painijat pistivät itsensä likoon, Pohjonen oli haitarinsa kanssa uskomaton - jopa seksikäs. Valaistus oli onnistunut ja taustagrafiikat/-puheet mielenkiintoiset. Yhdessä näistä muodostui kiinnostava, humoristinen ja elävä ylistys suomalaiselle painille ja haitarimusiikille. Reilu tunnin esitys oli sopivan mittainen, ei tuntunut pitkitetyltä, eikä loppunut kesken. Ainoastaan voitonjuhlan joulukoristeet jäivät mietityttämään... Herra J:ltä kysyin: "Harmittako, että tulit mukaan?" Vastaukseksi sain: "Ei ollenkaan - päinvastoin!"

Kuva Cyde Hyttinen fb:n Haitaripainin tapahtumasivulta.